Pakolaispeliä Georgiassa
Vihreä Lanka 16.5.2014
Ukraina ei ole ensimmäinen kerta, kun Venäjä pyrkii kaappaamaannaapureidensa venäläismielisiä alueita.
Pieniä taloja on vieri vieressä niin pitkälle kuin pystyy näkemään. Rivien välejä puhkovat luotisuorat hiekkatiet. Hiljainen sarjamaisuus on aavemaista. Talot ovat toistensa kopioita, ja niiden ympärillä on hitunen maata.
Vanhempi nainen viittaa astumaan sisään. Olohuoneessa vetää ja on viileämpää kuin ulkona auringonpaisteessa. Lattia on kosteuden takia pilalla, ja makuuhuoneen seinässä näkyy hometta. Marusia Tedeeva on Etelä-Ossetiasta, Tamarashenin kylästä. Elokuussa 2008 he kuulivat huhun, että kylää pommitettaisiin.
”Koko kylä meni paniikkiin ja pakenimme juosten metsään. Venäläiset tankit olivat jo siellä. Emme saaneet mitään mukaan”, Tedeeva pyyhkii silmiään.
Tuska ei ole vieläkään hellittänyt. Tedeeva on asunut miehensä kanssa tilapäismajoituksessa viisi vuotta, joista neljä nykyisessä Karaletin kylässä.
Monelle on tullut Georgia mieleen Ukrainan tulikuumasta tilanteesta. Yhtäläisyyksiä on paljon: Venäjä on miehittänyt naapurimaansa venäläisimmät alueet. Valtio on kahtia jakautunut, ja tilanteen normalisoitumiseen menee vielä kauan.
KUN TEDEEVAT muuttivat tilapäismajoitukseen, siellä oli yksi pöytä ja tuoli. He saivat silloin valtiolta kertakorvauksena 200 laria (noin 80 euroa) per henkilö, joilla he ostivat sohvan ja sängyn. Heille annettiin myös pieni viljelypalsta, mutta hyöty on vähäinen, koska heillä ei ole tietoa, taitoa eikä työvälineitä sen ylläpitämiseen.
He ostavat vanhaa leipää, koska tuoreeseen ei ole varaa. Tedeeva saa miehensä kanssa yhteensä 56 laria (vajaa 24 euroa) kuussa avustusta. Sähköön ja kaasuun menee noin 20 laria kuussa, vaikka he eivät käytä lämmitystä joka päivä. Tedeevan mielestä vastaavissa oloissa elivät Etelä-Ossetiassa lähinnä eläimet.
”Laitanko teille jotain syötävää?”, Tedeeva kysyy kesken kaiken. Kieltäydymme kohteliaasti.
Ulkona odottaa Nina Metreveli vastapäisestä talosta. Hän haluaa ehdottomasti kertoa tarinansa. Metreveli on myös tullut Tamarashenin kylästä. Kun osseetit tulivat heidän kotiinsa, he eivät voineet liikkua omin voimin, koska hänen miehensä oli invalidi. Punainen Risti vei heidät Tbilisiin, josta he päätyivät Karaletiin. Metrevelin uurtuneista kasvoista tuijottavat syvän tuskan täyttämät silmät. Hän on vihainen, katkera, traumatisoitunut ja yksin. Metrevelin mies kuoli kahdeksan kuukautta sitten.
Etelä-Ossetia ja Abhasia ovat näennäisesti itsenäisiä alueita mutta eivät yleisesti tunnustettuja. Käytännössä molemmat ovat Venäjän kontrollissa, eikä sinne ole tarkkailijoilla mitään asiaa. Abhasian itsehallintokarkotti etnisiä georgialaisia 1990-luvunalussa. Tällaisia pakolaisia on noin 200 000.
ULKOPOLIITTISEN instituutin vanhemman tutkijan Teemu Sinkkosen mukaan vuoden 2008 sota sysäsi liikkeelle noin 50–70 000 sisäistä pakolaista.
”Suurin osa tuli vapaaehtoisesti, heitä ei varsinaisesti pakkosiirretty. Kun viisipäiväisensodan jälkeen raja Etelä-Ossetiaan menikin kiinni, ihmisillä ei ollut mahdollisuutta palata ja he menettivät kotinsa”, Sinkkonen kertoo.
Heti konfliktien jälkeen kansainväliset järjestöt olivat aktiivisia, joten varsinaista humanitääristä katastrofia ei päässyt syntymään. Suurin osa sisäisistä pakolaisista asuu edelleen IDP-keskuksissa (Internally displaced person). Keskukset ovat leirejä ja kerrostaloasuntoja, joista ensimmäiset rakennettiin 1990-luvulla ja ovat edelleen käytössä.
”Leirit rakennettiin kiireellä ja kehnosti, niitä ei ollut tarkoitettu pysyviksi. Rakennuksia on hieman paikkailtu, mutta olosuhteet ovat edelleen kehnot. Leirit on rakennettu kauas muista asutuskeskuksista, joten pakolaiset ovat eristyksissä muusta yhteiskunnasta. Käytännössä työpaikan etsiminen ja töissä käyminen on hankalaa”, Sinkkonen jatkaa.
AHAVOITUNUT MIES seuraa leikkiviä lapsia Ergnetin kylän koulun pihalla Etelä-Ossetian rajavyöhykkeen tuntumassa. Mesabi Besuašvili on liikunnan opettaja ja kotoisin Eredvistä. Hän osoittaa kotikylänsä suuntaan. Sinne voi melkein nähdä, niin lähellä se on rajaa. Hänen tyttärensä oli naimisissa Georgian puolella, joten tänne hän päätyi asumaan.
”He heittivät meidät ulos. Jos jäi, tapettiin”, hän sanoo hiljaa. ”Ossetia haluaa olla osa Venäjää, ihan kuin Krimillä. Joskus rajan takaa kuuluuampumisen ääniä, kun venäläiset sotilaat harjoittelevat. Se pelottaa lapsia.”
Besuashvilin mukaan raja alkoi liikkua helmikuussa 2013. Venäläiset sotilaat liikuttavat sitä kohtaan, mihin Neuvostoliitto sen asetti 1922. Moni näkee yhtäläisyyksiä Krimiin.
”Venäjä vaikuttaa Ukrainassa sisäpoliittisiin asioihin tukemalla separatisteja. Georgiassa sellaista vaikutusta ei ollut, vaan konflikti oli ’vanhanaikainen’ eli kahden armeijan välinen ilman merkittäviä siviilijoukkoja. Krimin liittäminen on siis sikäli eri kuin Ossetian ja Abhasian tilanne, että alue käytännössä kuuluu jatkossa Venäjään, kun taas Georgian alueita Venäjä ei aio liittää osaksi omaa aluettaan, vaikka se niitä de facto kontrolloi ruohonjuuritasolla täysin", Teemu Sinkkonen toteaa.
GEORGIAN ENTISEN presidentin Mikheil Saakašvilin ja Venäjän johtajan Vladimir Putinin välit ovat todella huonot. Tilanne hieman helpottui, kun presidentti vaihtui viime marraskuussa. Olympialaisten yhteydessä väläyteltiin ajatusta presidenttien tapaamisesta.
”Ukrainan kriisi tapahtui Georgian ja Venäjän suhteiden kannalta herkällä hetkellä. Lähentymistä oli jo tunnusteltu ja konkreettisia myönnytyksiä tehty, mutta Venäjän toimet Ukrainassa saivat Georgian takaisin kuoreen ja lupaava kehitys pysähtyi”, Sinkkonen pohtii.
Talous on suuri kysymys. Venäjä ei ole pelkkä vihollinen vaan myös tärkeä kauppakumppani.
Georgia on hyvin maatalousvoittoinen yhteiskunta eikä siellä ole mitään isompaa teollista tuotantoa. Perustuotteille on ennemmin Venäjällä markkinat kuin EU:ssa. Kestää aikansa ennen kuin tuotteet täyttävät eurooppalaiset standardit.
Georgian taloudellinen kehitys oli nopeaa ennen sotaa ja jatkui jonkin aikaa sen jälkeenkin. Se, pystyykö Georgia jatkamaan uudistusta, jää nähtäväksi. Täällä tarvittaisiin isoja reformeja, esimerkiksi mittava maatalousuudistus. Maassa on toimiva parlamentti ja poliittisesti kaikki hyvin. Tosin oikeusvaltion periaatteissa on vielä opittavaa.
ÄITI JA POIKA istuvat talonsa edessä Ergnetin kylässä. He ovat saaneet alakerran kunnostettua isoisän talosta asuttavaan kuntoon. Zviad ja Tsaro Doijašvili lähtivät Ossetiasta ensimmäisen konfliktin aikaan 1990.
Juutalaiset ja etniset georgialaiset häädettiin ensimmäisenä. Moni rekisteröityi pakolaiseksi, jotta he saivat avustuksia, mutta eivät Doijašvilit, koska heillä oli Georgian puolella talo, minne mennä.
”Moni on käynyt kyselemässä, mutta mitä se hyödyttää?” äiti puuskahtaa.
Doijašvilit vievät katsomaan taloaan, joka pommitettiin 2008 konfliktin aikana. Se on niin huonossa kunnossa, ettei heillä ole mahdollisuutta kunnostaa sitä. Rakennus on karmiva ulkoilmamuseo muistuttamassa sodan julmuudesta. Asia on selvästi äidille erittäin kipeä, mutta tarve saada kertoa kokemuksistaan jollekin on vielä suurempi.
Ihmiset uhmaavat kohtaloa asumalla sitkeästi rajan tuntumassa. He eivät pelkää kuolemaa vaan sitä, ettei elämä palaudu enää koskaan ihmisarvoiseksi. Köyhyys on kierre. Se siirtyy seuraaville sukupolville.
Kerrostalossa ei ole rapunovea vaan aukko seinässä. Näyttää, kuin talosta puuttuisi osia. Käytävät ovat pimeitä ja kuin pommin jäljiltä, vaikka sotatoimet eivät tänne ole ulottuneetkaan.
Talot ovat saaneet rapistua rauhassa 1990-luvulta lähtien. Alueella Tbilisin laidalla on neljä harmaata kerrostaloa, jotka ovat täynnä Abhasiasta tulleita sisäisiä pakolaisia.
Marika Bechvaia ei ole pakolainen mutta naimisissa sellaisen kanssa. Hänen miehensä on asunut talossa kymmenen vuotta, hän itse vasta viisi. Heidän lisäkseen pienessä kahden huoneen asunnossa asuu kaksi lasta, anoppi ja miehen veljenpoika. Mies puhuu lapsille kokoajan palaamisesta, vaikka näillä ei ole mitään kosketuspintaa Abhasiaan.
”Emme pysty luopumaan siitä ajatuksesta. Haluamme lasten kasvavan siellä”, Bechvaia sanoo.
Tärkeintä heidän elämässään on turvata lasten koulutus. Se on vaikeaa, koska töitä on hankala saada. Bechvaia haluaisi käydä töissä, mutta ei ole lastenhoitoa. Hänen mielestään hallitus kohtelee pakolaisia epäreilusti. Etelä-Ossetiasta tulleet saavat enemmän apua, koska heille on rakennettu omat talot.
”Elämä on yhtä ongelmaa. Joka syksy pelkäämme miten tulemme selviämään talven yli.”
KORRUPTIO ON AINA este demokraattiselle kehitykselle. Georgia oli ennen Saakashviliä maailman pohjaa korruptiotilastoissa. Saakashvili sai kitkettyä korruption ruohonjuuritasolta, mutta vankilaan päätyi myös ihmisiä, jotka eivät olisi sinne kuuluneet, esimerkiksi oppositiopoliitikkoja.
Korruptiosta ei ole täysin päästy vieläkään, se vain on siirtynyt ylemmäs.
”Näyttää siltä, että kansalaiset odottavat ja katsovat, mitä uusi valta tuo tullessaan. Rikollisuuden ja talouden kehitys kiinnostaa ihmisiä eniten”, Sinkkonen sanoo.
Nuoriso on aktiivista ja valmis muutoksiin. Nykyinen presidentti Giorgi Margvelašvili ei ole kovin karismaattinen hahmo, ja pääministerikin on tuntematon. Tällä hetkellä vallassa ei Sinkkosen mukaan ole sellaista voimajyrää kuin aikaisemmin.
”Nyt Georgialla on mahdollisuus kehittyä poliittisesti ja taloudellisesti yhteiskunnaksi, joka ei tarvitse voimakasta keulahahmoa. Tämä on optimistinen näkemys.”
MUSTAHIUKSINEN nainen katsoo tiukasti silmiin. Ilme pehmenee hieman, kun hän kuulee, että paikalla on toimittaja Suomesta. Ajatus yhteisestä vihollisesta luo yhteenkuuluvuuden tunnetta. Luiza Sapharidze vie asuntoonsa, jossa luonnollisesti vetää.
”Tässä talossa kaikki ovat sairaita”, Sapharidze toteaa tyynesti ja kohauttaa olkapäätään.
Sapharidzen mies kuoli heti sodan alussa 1980-luvun lopussa. Hän asui Abhasiassa vielä kaksi vuotta ja työskenteli sairaalassa Acutcerassa. Lopulta hänenkin oli pakko lähteä, muuten olisi kuulemma tapettu. Nykyiseen asuntoonsa hän muutti 1992.
Seinässä ei ollut silloin ikkunaa ollenkaan ja asuntoon satoi sisään. Viime kuussa häneltä katkaistiin sähköt, koska hänellä ei ole varaa maksaa laskua. Tukea hän saa 150 laria kuussa(noin 60 euroa). Abhasiasta hänellä on vain yksi mielipide.
”Minä vaikka juoksisin takaisin. Siellä oli kaikki”.
Maan johto ei edelleenkään halua ratkaista isoa ongelmaa, eli päästä eroon leireistä ja integroida ihmisiä osaksi muuta Georgiaa. Niin tekemällä se myöntäisi, että Abhasian ja Etelä- Ossetian alueet on lopullisesti menetetty.